Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Se musta lintu lens puusta puuhun,
lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun.

Näin saapui murhe se matkallaan
myös Tieran mökkihin matalaan.

Hän istui saunansa kynnyksellä
ja kannel polvilla helisi hellä.

Kun kukkui kuusessa lintu kumma:
Jo Pohjan neien vei Tuoni tumma.

Niin värähti oudosti vanhan mieli,
niin kajahti kummasti kannelkieli.

“On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.

On suurten sulhojen aika poissa,
on laulu kuollut ja murhe koissa.

Hän paistoi päivänä talvi-öissä,
hän kuulti kullassa, kirjovöissä.

Hän tuoksui tuomena tanhualla
ja urhot leikki sen lehvän alla.

Hän kukki kumpuna Suomen suossa,
hän lauloi koskena laakson vuossa.

Nyt syys on maassa ja sydämissä
ja kansa kaipion kyynelissä.

On suurten sulhojen aika poissa,
on laulu kuollut ja murhe koissa.”

Näin äänin murtuvin laulaen
hän ripusti naulahan kantelen.

Ja kuusi huokas ja humisi tuomi:
Nyt Pohjan impeä surevi Suomi.