Olin ollut kaksi viikkoa selvinpäin ja halusin murhata joka ainoan ihmisen siellä kosteilta vaatteilta ja paskalta haisevassa odotustilassa jossa odotin muiden kaltaisteni luusereiden ja paskiaisten kanssa vuoroani anomaan almuja yhteiskunnan vittumaisimmalta virastolta joka tunnetaan myös nimellä KELA.Ilmassa tuoksui epätoivo, väsymys ja likaisista ja märistä vaatteista uhkuva vastenmielinen ja vaikeasti määriteltävä lemu. Kaikkien harteilla ja hiuksissa kimmelsi sulava räntä jota tuli taivaan täydeltä meidän kaikkien herran lasten niskaan aivan kuin olisi koittamassa jonkinlainen passiivis-agressiivinen maailmanloppu joka päättyisi siihen että kaikki tappaisivat itsensä pelkästä vitutuksesta.

Vaikka olin jo ennen ovien aukeamista odottamassa ulkopuolella, jäin silti viimeiseksi pitkässä jonossa. Liekö syynä ollut koko yön läpi valvominen vai yleinen ihmiskammoisuuteni, jähmetyin paikoilleni kun ovet aukenivat. Tuijotin vain kylmän hien valuessa nivustaipeitani pitkin miten ihmiset rynnistivät sisään ilman mitään järjestystä tai kunnioitusta jonotusta kohtaan. Kun sydämeni oli asettunut siinä määrin että saatoin olla varma että pystyn menemään sisään ilman sydänkohtausta hiivin vuoronumeroautomaatille paniikin tuoma putkinäkö päällä. Istuin alas ja huomasin hyräileväni Tomoyasu Hotein kappaletta A Battle Without Honor Or Humanity. Osuvaa, näillä ihmisillä ei ollut paljoa kumpaakaan jäljellä...